Kotipanimon välineistö

Tyypillisesti ensimmäinen kysymys mitä kansalaisilla on, kun he kuulevat kotioluen valmistuksesta, on "mitä välineitä siihen oikein tarvitsee?". Siispä ensialkuun on syytä esitellä laitteisto, millä blogissa esiintyviä oluita valmistetaan. Lähtökohta on perin DIY-henkinen ja kaikki työvaiheet ovat manuaalisia. Nykyään on myös tarjolla täysin automaattisia all-in-one-järjestelmiä hyvinkin huokeaan hintaan. Halvimmat mallit taitavat olla jopa 600€:n luokkaa, mikä tuo automaattilaiteistot useimman kotipanijan ulottuville. Omalla kohdallani oluen tekeminen on tärkeämpää kuin itse lopputulos, joten manuaalinen on mitä erinomaisin vaihtoehto!

On syytä huomauttaa tässä vaiheessa, että huomattavasti pienemmälläkin panostuksella pääsee alkuun, joten kyseessä ei ole mikään ehdoton hankintalista täysmallasoluiden valmistuksen aloittamisesta kiinnostuineille. Edetkäämme väline-esittelyssä karkeasti työvaihejärjestyksessä.

Hiivan kasvatus

Hiivan tehokas kasvatus nk. startterissa on valitettavan laiminlyöty työvaihe, varsinkin aloittelijoiden keskuudessa ja aloittelijoille suunnatuissa oppaissa. Etenkin nestehiivojen kohdalla tämä työvaihe on käytännössä pakollinen. Moni aloittelijan kohtaama makuvirhe johtuukin hiivaukseen liittyvistä ongelmista, kuten alihiivauksesta tai muutoin stressaantuneesta hiivasta.

Startterin tekemistä käsittelen jossain myöhemmässä postauksessa, mutta kerrottakoon tässä lyhyesti pähkinänkuoressa, että startterin tarkoitus on lisätä solumäärää ja valmentaa hiiva tulevaa koitosta varten. Terve hiivaa tekee parempaa olutta!

Tehokasta hiivan kasvatusta varten olen rakentanut suuresta 12mm tietokonetuulettimesta magneettisekoittimen. Sekoittimen toimintaperiaate on se, että tuuletin pyörittää kahta vasttakkaisnapaista neodyymimagneettia (kuvan hopeiset "napit"). Nämä magneetit vuorostaan pyörittävät sekoittimen ulkopuolella olevaa valkoista teflonpäällysteistä magneettista sauvaa sekoittimen päälle asetetun astian läpi. Käytän sekoitinta suurien erlenmeyerpullojen kanssa. Rujosta ulkonäöstään huolimatta sekoitin kykenee luomaan pyörteen kaksilitraiseen erlenmeyeriin. Toimii varmaan isommallakin, mutta en ole kokeillut.

Sekoittimen nopeutta ohjataan analogisella PWM:llä hyödyntäen klassista 555-piiriä. Kytkentäkaavioita yksinkertaiselle PWM-ohjaimelle löytyy netistä pilvinpimein. Joissain kytkennöissä tuulettimen lähtö on suoraan 555-piirissä, mutta suosittelen käyttämään kytkentää, missä 555 ohjaa FETtiä, minkä kautta tuulettimelle menevää DC:tä säädetään. Tuulettimen moottori voi kauhaista hyvinkin kosolti virtaa, varsinkin tässä tapauksessa, kun mootorissa on ylimääräistä kuormaa. Tällöin FET-lähtö tulee tarpeeseen. Hyvä referenssikytkentä löytyy Instructablesista. Neodyymimagneetteja ja sekoitussauvoja voi tilata helposti eBaysta tai vastaavasta nettikaupasta ja hinta on joitakin euroja. Kuvan sekoitin koteloineen ja sauvoineen on arvoltaan alle 20€.

Magneettisekoitin ei ole pakollinen härveli, mutta se helpottaa hiivan kasvattamista kosopäin. Magneettisekoittimen voi korvata manuaalisella säännöllisellä ravistelemisella. Jos mielii tehdä lagereita tai vahvoja oluita, on magneettisekoitin jo lähes pakollinen riittävän kasvatustehon saavuttamiseksi ja hiivan terveyden takaamiseksi.

Maltaiden rouhinta

Maltaiden rouhintaan käytän perinteistä pientä Coronan valurautamyllyä. Tätä alkeellisemmaksi ei maltaiden rouhiminen voi mennä, ellei sitten kaulimella litistämistä lasketa jollain perverssillä tavalla rouhimiseksi. Toisaalta kyllähän tikanheittoakin sanotaan urheiluksi...

Oluteräni ovat tyypillisesti noin 20 litran luokkaa, jolloin rouhittavaa syntyy noin 4-6kg per olut. Tämä on vielä ihan inhimillinen määrä veivaamista. Ainoastaan mallastamattoman vehnän rouhiminen tuolla Coronalla on saanut vihaamaan elämää. Pienten popcorn-jyvän kaltaisten kikkareiden rouhiminen pieneksi pisti myllyn ja myllääjän tiukille. Koko operaatio meni kuntosalitreenistä. Onneksi oli vielä hellepäivä. Muistan sen kuin eilisen, vaikka tapahtuneesta on jo kaksi päivää!

Jos ei halua muutamaa kynppiä investoida mallasmyllyyn, on useimmista kotioluttarvikekaupoista saatavilla maltaat valmiiksi rouhittuina. Se on kuitenkin syytä muistaa, että rouhitun maltaan säilyvyys on kehno. Näin ollen maltaiden kanssa joutuu elämään kädestä suuhun -hengessä. Siispä vahva suositus mallasmyllyn hankinnalle!

Mäskäysastia

Itse mäskäysvälineistö on se, mikä useimmiten aiheuttaa harmaita hiuksia. Onneksi mäskäysmenetelmiä on moneen lähtöön ja itselle sopivimman löytäminen on helppoa.

Itse olen päätynyt suorastaan legendaariseen kylmälaukkumenetelmään. Kuvassa on siis 32 litran Curverin kylmälaukku, jonka olen vuorannut foliolla ja 19mm solukumieristematolla. Nuo Curverin kylmälaukut ovat aika ohuita seinämiltään, niin tuo lisäeriste tuo kaivattua apua lämmön pitoon.

Laukun pohjalla on kupariputkesta ja kulmapaloista rakennettu imumanifoldi, mitä kautta vierre lapotaan erilleen maltaista mäskäyksen päätteeksi mahdollisimman tasaisesti koko mallaspedin alueelta. Manifoldin alaosaan on tehty rautasahalla raot (ks. toinen kuva), mitä kautta suodatus tapahtuu.

Kylmälaukkumenetelmän etu on siinä, että se mahdollistaa helpon batch spargen, eli maltaiden huuhtelun, missä kertaalleen valutettuihin maltaisiin lisätään huuhteluvesi kokonaisuudessaan ja huuhteluvesi valutetaan noin 10 minuutin kuluttua jälleen manifoldin läpi. Tällä tavoin olen saavuttanut parhaimmillaan jopa 90% mäskäystehokkuudet (talousankka vaakkuu hyväksyvästi!).

Jos kylmälaukkusysteemin askartelu etoo jostain tuntemattomasta syystä (esim. krooninen apatia), on yksi yleinen vaihtoehto mäskätä pussissa suoraan kattilassa (nk. BIAB-menetelmä). Tämä asettaa pieniä rajoituksia maltaiden määrälle ja huuhtelu, jos moista haluaa tehdä, on hieman hankalampaa. Aloittelevalle kokeilijalle BIAB on ylivoimaisesti helpoin. Jos täysmäskioluen valmistus alkaa kiehtoa enempää, suosittelen lämpimästi kylmälaukkuratkaisun testaamista.

Keittokattila

Tässä upeassa vastavalo-otoksessa näet saksalaista teknologiaa. Keittokattilana käytän 27-litraista WarmMaster-sähkökattilaa. Myös tämän keittokattilan olen vuorannut solukumieristematolla, sillä ilman tuota eristettä kattila ei kykene tuottamaan kunnon aggressiivista kiehumista 26 litralla. Lämpeneminenkin vähän nopeutuu ja vesien kaataminen kattilasta on turvallisempaa, kun ei polta käsiään kattilan kylkeen. Pelkää bonusta siis!

Kotiolutvälineistön hankinnassa yksi kompastuskivistä on riittävän suuren kattilan löytäminen. Nykyisin IKEAsta saa yhdeksänlitraisia kattiloita, millä pääsee jo alkuun pienempien erien kanssa. Pienemmällä kattilalla voi isompaakin erää tehdä, jos vierrettä keiton jälkeen jatkaa keitetyllä vedellä. mutta optimi olisi, että koko vierre mahtuisi kiehumaan yhteen kattilaan.

Sähkökattila integroidulla termostaatilla on nauruhelppo ratkaisu sekä mäskivesien lämmittämiseen että itse vierteen keittämiseen. Yksi vaihtoehto sähkökattilalle on erillinen tehokas induktioliesi ja siihen soveltuva suurtalouskattila. Moinen ratkaisu on perin suosittu, mutta itselläni ei ole siitä mitään kokemusta.

Toinen vaihtoehto on kunnon DIY-ukkelin valinta, eli DIY-sähkökattila. Tässä ratkaisussa suureen suurtalouskattilaan porataan reiät hanaa ja immersiovastusta varten. Hyvänä puolena tässä on se, että voi tehdä juuri sen kokoisen kattilan kuin tarvitsee. Huono taasen on se, että vastus todellakin on upotettuna vierteeseen ja suorassa kontaktissa sokerilitkun kanssa, mikä lähestulkoon takaa pienen kärtsäämisen. Myös sekoittaminen voi olla haasteellista, kun kattilan pohjalla on lämmitysvastusnippu. Lisäksi jos ei ihan täysin tiedä mitä on tekemässä, on tällä metodilla helppo tykitellä itsensä ennenaikaiseen hautaan sähköiskun saattelemana. Mutta se on DIY-meiningin hinta. Suosittelen tätä lähinnä vain piinkoville DIY-ukoille ja vihamiehille.

Mittarit

Onnistuneen oluen perusedellytys on tarkka mittaaminen. Etenkin lämpömittariin kannattaa investoida, sillä asteenkin virhe suuntaan tai toiseen mäskätessä vaikuttaa lopputulokseen. Tästä syystä olen investoinut kuvan vasemmanpuoleiseen Thermapeniin. Kuvan vanhempi malli oli poistomyynnissä jokin aika sitten ja sen nappasin puoleen hintaan. Uudemman mallin nykyinen ovh on hieman päälle 60£, mikä vaikuttaa aluksi riistolta, mutta jos haluaa tarkkuutta ja nopeutta samassa paketissa, joutuu siitä maksamaan.

Edullisempia digimittareita on myös tarjolla ja ne ajavat asiansa, kunhan vain tarkistaa tarkkuuden. Perinteisiä elohopeamittareita en suosittele kenellekään. Ne ovat usein lähinnä vain suuntaa-antavia ja maailman hitaimpia.

Oikeanpuoleinen on tasokas kiinalainen digitaalinen pH-mittari, jota en ole vielä ennättänyt kunnolla testaamaan. En ole saanut aikaiseksi hankkia steriiliä vettä kalibrointia varten, niin mittari on jäänyt odottelemaan parempia aikoja. Ehkä jossain vaiheessa sitäkin tulee sitten enmmän ihmeteltyä ja käyttöraporttia laadittua. Mittarilla on siis tarkoitus mittailla mäskin pH:ta. Tähän mennessä olen mennyt suoraan laskettujen arvojen mukaan ja toivonut, että ne pitävät edes jotenkin kutinsa. PH:n vaikutus lopputulokseen on kuitenkin hyvin marginaalinen, olettaen siis, ettei pH-arvo ole ihan päin seiniä erikseen lisätyn hapon tai emäksen takia.

Kuvan mittareiden lisäksi on käytössä perinteinen ominaispainomittari, mikä on välttämätön väline mäskäystehojen mittailuun ja käymisen seuraamiseen. Hifimpi ratkaisu olisi käyttää digitaalista refraktiometria, mutta en ole vielä kokenut moisen hankkimista tarpeelliseksi. Se toisaalta helpottaa nopeiden näytteiden ottamista. Ehkä jossain vaiheessa...

Vierteen jäähdytys

Keitetyn vierteen vikkelä jäähdytys on kaiken A ja O, etenkin jos keittää humalat ilman humalapusseja. Alfahappojen liukeneminen humaloista hidastuu ja proteiinit lumpsahtavat padan pohjalle. Omassa laitteistossani jäähdytys tapahtuu immersiojäähdyttimellä. Jäähdytin siis upotetaan kiehuvaan vierteeseen ja sen läpi aletaan laskea jääkylmää vettä. Immersiojäähdytin on helppo tehdä itse esimerkiksi kupariputkesta. Putki muotoillaan kuvan osoittamalla tavalla jousimaiseen muotoon ja päihin vain sopivat liittimet esimerkiksi pyykkikonehanaa varten.

Vierteen jäähdytys onnistuu, pienemmän perinteisen kattilan tapauksessa, myös jäähauteessa esimerkiksi tiskialtaassa. Tämä on hieman hitaampi menetelmä, mutta ajaa asiansa paremman puutteessa.

Vierteen ilmaaminen

Tavallisissa aleissa vierre ilmaantuu jo siinä, kun tuleva olut lasketaan keittokattilasta käymisastiaan. Kuitenkin on hyvä tähän päälle vielä vähän ravistella, että hiivalla on riittävästi happea operoida. Käytän käymisastioina suuria lasisia käymispulloja ja jossain vaiheessa alkoi hirvittämään (moosing, eng.)lähes täyden 30-litraisen lasisen, usein vielä hieman kostean, käymispullon "ravistelu". Oli vain ajan kysymys, milloin pullo lipeää ja vierteet on pitkin lattioita ja reisistäni valtimot auki.

Viimeistään kuitenkin pilsnerprojektissani tuli pakolliseksi ratkaista vierteen hapetus jollain tapaa järkevästi. Koska happi reagoi aggressiivisesti mm. kaiken kanssa, on hitsaushappi täysin yhtä puhdasta tavaraa kuin lääkehappi. Niinpä marssin IKH-kauppaan ja ostin kertakäyttöpullon hitsaushappea ja pulloon regulaattorin. Tähän pulloon hankin pätkän silikoniletkua pikaliittimellä ja 0,5 mikronin rosterisen ilmakiven eBaysta. Virtausmittaria en ole tuohon hankkinut, sillä asetan virtauksen perstuntumalta: Silloin kun ilmakiven läpi alkaa puskemaan happea ja vierteen pinta alkaa möyrimään, niin se on passeli. Ei ole niin justiinsa. Se on tosiaan huomioitava tässä happiratkaisussa, että puhdas happi on helvetin vaarallinen kaasu ja syttyy helposti itsekseen vähänkin isommissa pitoisuuksissa. Kannattaa siis tarkistaa pariin otteeseen, että liittimet eivät falskaa ja pullon venttiili on visusti kiinni käytön jälkeen.

Kuten mainittua, puhtaalla hapella ilmaaminen ei ole useimmissa tapauksissa tarpeen. Hapella ilmaamisen tarve tulee kriittiseksi vasta puhtaiden lagereiden ja todella vahvojen oluiden kohdalla, tai tapauksissa joissa ilmaaminen muulla tavalla on ongelmallista.

Käyminen

Kuten yllä mainitsin, suosin suuria lasisia käymispulloja. Syynä tähän on ylivoimaisesti paras hygienia. Muoviset astiat ovat huokoisia ja niinpä ne tulee uusia tasaisin väliajoin. Myös pidemmässä kypsytyksessä muovinen käymisastia on todella huono sen läpäistessä happea. Lasinen käymispullo on vuorostaan käytännössä katsoen ikuinen ja soveltuu jopa vuosien lambic-projekteihin, jos moisia perversioita harrastaa. Tällä hetkellä käytössäni on kaksi lähes antiikkista käymispulloa, jotka ostin jokunen vuosi sitten vanhan papparaisen isävainaan kuolinjäämistöistä. Kuvassa on yksi näistä pulloista ja pullon sisuksissa ensimmäinen wit-julkaisuni komean kräusen-hatun kanssa. Muoviset ämpärit tai "carboyt" ovat perin kelvollisia, jos ei ole suunnitelmissa tehdä mitään pidempää kypsyttelyä. Pidemmällä aikajänteellä lasiset käymispullot maksavat itsensä takaisin ja lopputuloskin saattaa olla jopa parempi.

Alussa mainitsin, että monesti hiivan kasvatus jää hieman paitsioon aloittelijoiden keskuudessa ja aloittelijoille suunnatuissa oppaissa. Tätäkin pahemmin paitsioon jää käymislämpötilan kontrolloinnin tärkeys. Liian suuri käymislämpötila on ylivoimaisesti suurin virhemakujen tuottaja kotioluissa. Liian lämmin käyminen tuottaa, hiivakannasta riippuen, suurissa määrissä asetaldehydiä (omenaista, siiderimäistä makua), fenoleita (liuotinmaisuutta, pistävyyttä), diasetyyliä (voin maku/tuoksu), ja montaa muuta potentiaalisesti irvistelyä aiheuttavaa yhdistettä. Kotipanimotaisteluni alkuaikoina taistelin kosolti omenaisten virhemakujen kanssa ja lopulta syylliseksi osoittautui aivan liian lämmin käyminen. Lämpötilakontrollin ignoraaminen on siis hieman hämmentävää. Toisaalta onhan se perin ymmärrettävää, että jos on tavoitteena saada mahdollisimman moni innostumaan kotioluen valmistuksesta, voi olla ihan perusteltua ettei painoteta tarvetta erilliselle jääkaapille, vaan myydään harrastus MVP-hengessä.

Omassa systeemissäni olen toteuttanut käymiskontrollin hankkimalla parilla kympillä vanhan jääkaapin, mihin olen asentanut ulkoisen STC-1000 termostaatin. Kiinnitän termostaatin anturin käymispullon kylkeen ja teippaan päälle palan maailmankuulua solukumieristemattoa, sillä tarkoituksena on mitata itse oluen lämpötilaa, ei jääkaapin lämpötilaa. Hiiva on yllättävän kova pirulainen tuottamaan lämpöä. Tästä syystä itse oluen lämpötila on tyypillisesti käymisen huipun kohdalla noin viisi astetta ympäristön lämpötilaa korkeampi. Aggressiivisilla hiivoilla voi lämpöä puskea jopa senkin yli! Jos siis hiivapaketissa lukee, että optimaalinen käymislämpötila on 19-22 astetta, se ei tarkoita sitä, että sen oluen voi heittää 20-asteiseen huoneeseen pulputtamaan, vaan se oikea ympäristön lämpötila on lähempänä 15 astetta.

Jos ei halua investoida ylimääräiseen jääkaappiin, tai moiselle ei vain ole tilaa, voi ongelman ratkaista ns. ghetto-cooler-ratkaisulla. Siinä käymisastia on käymisen kriittisimmät kolme ensimmäistä päivää kylmässä vesihauteessa ja lämpötilan nousua hillitään kylmäkalleilla tai jääpaloilla, joita hauteeseen lisätään pari-kolme kertaa päivässä. Tätäkin helpompi ratkaisu on tehdä vain oluita, joiden kuuluu käydä kuumassa, kuten saisoneita. Kolmantena, eettisesti kyseenalaisena, ratkaisuna voi myrkyttää oluensa niin infernaalisella määrällä katkerohumalaa, että paatuneemmankin metsuripartaisen craft-ukkelin parta räjähtää irti ja virhemakuja (tai makuja yleensäkään) ei enää pysty havaitsemaan.

Yhteenveto

Tuossa oli esiteltynä "erikoisimmat" välineistöt, mitä on tullut hankittua/rakennettua. Näiden lisäksi on sitten muuta tavallisempaa tykötarvetta, kuten lappoa, kauhaa, mittalasia, vaakaa, sihvilää, trattia, jne. Jos vielä jotain must-have-tarvikkeita pitäisi listata, niin 1. hanallinen käymispönttö pullotukseen, 2. automaattilappo, 3. pullontäyttöpuikko ja 4. kunnon korkituskone.

Arvioisin, että tässä vuosien varrella on tullut sijoitettua 400-500€ valmistustarvikkeisiin kokonaisuudessaan. Verrattain jopa halpa harrastus, varsinkin kun sivutuotteena syntyy (useimmiten) herkullista olutta noin euron litrahinnalla.